Vielä vuosituhannen vaihteessa Suomessa ajateltiin, että olemme rauhanturvaamisen suurvalta. Tuolloin elettiin murroksessa, jossa Suomi ja monet muut maat olivat havahtuneet aseellisten konfliktien muutokseen. 1990-luvulla Jugoslavian sisällissota oli ollut verinen, eikä kansainvälinen yhteisö ollut onnistunut estämään Ruandan kansanmurhaa. Perinteinen rauhanturvaaminen ei ollut riittävä keino konfliktien ratkaisemiseen. YK:n keinojen rajallisuus estää joukkotuhoa saivat ihmisoikeuksista huolissaan olevat ihmiset miettimään, mitä pitäisi tehdä toisin.
Tutkija Mary Kaldor on kutsunut uudenlaista sodankäyntiä uusiksi sodiksi. Valtioiden välisten sotien sijasta konflikteissa on mukana ei-valtiollisia toimijoita ja raja sodan ja rauhan välillä hämärtyy. Siviilit ovat tyypillisesti tällaisten konfliktien uhreja. Vaikka Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on valtioiden välinen, on siinä Kaldorin paljon kuvaamia aineksia. Venäjä saattaa myös pitää tavoitteenaan Ukrainan sodan jäädyttämistä konfliktiksi, joka on sodan ja rauhan rajamailla ja vaikeuttaa ratkaisevasti Ukrainan kehittymistä valtiona.
Sotilaallinen kriisinhallinta puolitiessä
Vuosituhannen vaihteessa EU alkoi kehittää omaa kriisinhallintaansa kaksijakoisesti; toisaalta kehitettiin sotilaallista ja toisaalta siviilikriisinhallintaa. EU:n taisteluosastot ovat edelleen toimintavalmiudessa, mutta niitä ei ole käytetty. Suomi on osallistunut toimintaan. Ajankohtainen sotilaallisen kriisinhallinnan hanke on EUMAM, jonka avulla tuetaan Ukrainaa oman puolustuksensa turvaamisessa. Sotilaallisen kriisinhallinnan kehittäminen on jäänyt puolitiehen, eikä EU:n jäsenmailla ole ollut yhteistä tahtoa syventää sotilaallista kriisinhallintaa pitemmälle.
Maaliskuussa Suomesta maailmalla oli 427 kriisinhallintasotilasta ja 148 siviiliasiantuntijaa. Sotilaiden määrä vuosituhannen alkuun verrattuna on vähentynyt merkittävästi. Yhtenä syynä operaatioiden kallistuminen teknologian kehittyessä ja toisena kansallisen turvallisuuden korostuminen laaja-alaisemman kriisinhallinnan kustannuksella. Turvallisuuspolitiikassa EU-maissa painotetaan kansallista turvallisuutta, jonka sotilaalliseksi tueksi myös Suomi päättyi liittyä Natoon.
Naton sotilasrakenteet ovat olleet mallina EU-rakenteiden kehittämiselle. Nato keskittyy nykyisin jäsenmaittensa kansallisen turvallisuuteen, ja sotilaallinen kriisinhallinta on jäänyt taka-alalle. Toisaalta Ukrainan sota ja Euroopan turvallisuustilanteen muutokset ovat merkittävästi aktivoineet Natoa. Jäsenyytensä myötä Suomi on saanut Natosta merkittävän uuden turvallisuuspoliittisen vaikutusfoorumin, joka on ollut myös maamme keskeinen viiteryhmä aiemminkin pitkäaikaisen rauhankumppanuuden vuoksi.
siviilikriisinhallinta määrätietoisempaa
Siviilikriisinhallintaa EU on kehittänyt sotilaallista kriisinhallintaa määrätietoisemmin. Siviilikriisinhallinnalla voidaan tukea muun muassa turvallisuuden ja oikeusvaltion kehittämistä silloin, kun maa on toipumassa konfliktista ja sen valtiolliset rakenteet ovat heikot. Nykyisin Suomi osallistuu esim. Somaliassa toteutettavaan EUCAP-siviilikriisinhallintaan 11 asiantuntijan voimin.
YK:n rauhanturvaaminen on edelleen kattavaa. Suomi osallistuu nykyisin suurimmalla joukko-osastollaan YK:n rauhanturvaamiseen Libanonissa toteutuvassa Unifil-operaatiossa, jossa maaliskuussa oli 201 suomalaissotilasta. Joukkojen määrällä mitattuna EU ja maailman rikkaimmat maat ovat pitkälti ”ulkoistaneet” YK-vetoisen rauhanturvaamisen globaalin etelän maille.
Tarvitaan uusi kriisinhallintakonsepti
EU, Nato ja YK ovat Suomen turvallisuuspolitiikan keskeisiä foorumeita, joilla kriisinhallintaa käsitellään. Kriisinhallinnan osaamista voidaan kehittää ottamalla oppia onnistumisista ja epäonnistumisista.
EU:n pitäisi arvioida uudelleen kriisinhallintamalliaan ja miettiä seuraavia askeleita eteenpäin. Tulevaa kriisinhallintakonseptia pitäisi kehittää ennakoiden tulevaisuutta ja myös Ukrainan tarpeita. Tärkeää on rakentaa kokonaisvaltaista mallia, jossa myös tunnistetaan eri toimijoiden merkitys. EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämistä pitää arvioida realistisesti ottaen huomioon, millaiseen osallistumiseen jäsenmaat oikeasti ovat valmiita. YK:n rauhanturvaamiseen EU-maat voisivat myös ideoida uusia toimintamalleja muun muassa siviilikriisinhallinnan kokemuksiin ja tutkimustietoon pohjautuen. Keskeistä kehittämistyössä pitäisi olla myös ihmisoikeusperustaisuus sekä naisten ja haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien aseman vahvistaminen rauhanrakentamisessa.